lauantai 12. joulukuuta 2009

Kymmenen kiloa maaliin!

Matkaa on takana nyt kaikkiaan vajaa seitsemän kuukautta ja maali häämöttää 10 kilon päästä. Painoa on nyt hävinnyt jo 35 kg. Aivan uskomatonta. Ehkä viimein pääsen normaalipainoiseksi, ainakin siltä alkaa vaikuttaa.

Miten tämä on vaikuttanut elämääni? Ison ylipainon kantaminen on todella iso taakka, kokeilkaa itse miltä tuntuu vetäistä 40 kilon rinkka selkään ja lähteä tuonne hillumaan. Ei ole helppoa, eikä hauskaa. Olen kärsinyt elämäni aikana jos jonkin asteisista masennuksista ja mielentiloista, jopa joutunut ajoittain syömään masennuslääkkeitä. Kumpi on sitten ollut syy ja kumpi seuraus masennus vai valtava ylipaino? Nyt olen tasapainoisempi kuin koskaan, myös henkisesti. Kun ruumis voi hyvin, mielikin voi hyvin – kokonaisuuksia kun olemme. Tätä toitottavat kaikki terveyslehdet, mutta en sitä koskaan ennen ole uskonut. Fyysisesti voin myös ilmeisen hyvin, esimerkkinä verenpainelukemat, jotka olivat pahimmillaan viime keväänä 135/105 (leposyke 93) ja nyt mennään lukemissa 96/62 (leposyke 54).

Ovatko kaikki laihtumisen/leikkauksen seuraukset olleet ainoastaan positiivisia? Eivät. Hoikentumisella, ja jo leikkaukseen menolla on ollut monia vaikutuksia mm. ystävyyssuhteisiin. Yksi ystäväni ilmoitti kesällä leikkaukseni jälkeen, että hän ei hyväksy leikkaustani ja ei ole sen koommin pitänytkään mitään yhteyttä. Jotkut ystäväni eivät kommentoi asiaa millään tavalla, katsovat toki arvioivasti päästä varpaisiin, mutta eivät sano mitään (hei, kyllä se 35 kg näkyy!). Minua ei kutsuta tietyille illallisille/illanviettoihin enää. Olen miettinyt syitä: A) Olenko muuttunut jotenkin muutenkin kuin vaan fyysisesti? (onko hoikentuminen tehnyt minusta jo takakireän?) B) Ei viitsitä kutsua, kun oletetaan, että ei se kuitenkaan syö tai juo mitään? C) Iskikö perisuomalainen kademieli? Olen ehkä yksinäisempi kuin koskaan ennen, vaikka kiitänkin luojaa niistä kaikista aidoista ja ihanista ystävistäni ja perheenjäsenistä, jotka ovat olleet tukenani ja rinnallani koko tämän matkan. Syy D) voikin olla jo aivan oma itseni. Nimittäin itsetunto ei suinkaan seuraa käsi kädessä kilojen hupenemisen kanssa. Myönnän, etten 109-kiloisena ollut mikään valtava bilehile. Ei tuntunut kovin seksikkäältä änkeytyä hippasvaatteisiin ja lähteä diskoamaan tai ylipäätään ihmisten arvioitavaksi, myöntäkää, sitä tekin teette ravitsemusliikkeissä. Mieluummin vetäydyin vähintään kolmen x:än alkuisissa jättiläisverkkareissani kotisohvalle märehtimään omaa surkeuttani. Läski on myös melkoinen suojamuuri. Ihmiset eivät katso sinuun päin, eivät noteeraa, eivät tule juttelemaan tai pitävät usein vähemmän viehättävänä tai jopa vähempiälyisenä. Ja tämä kaikki siis ellet ole suorastaan huikean hauska, vitsikäs ja kovaääninen tyyppi, jollainen on sinänsä turvallista seuraa (tätä roolia olen monesti kantanut). Nyt kun tuo läskien antama suojamuuri on poistunut, joudun rakentamaan oman minäkuvani kokonaan toisella tavalla. Olen ehkä huomattavasti ujompi, kuin ennen. Joku saattaa joskus katsoa minuun päin, se on uutta ja pelottavaa kun minua ennen katsottiin ”hei katsokaa, mikä läski tuolla menee” -katseella. Ai niin, hoikempana menee myös enemmän rahaa, ainakin vaatteisiin :o).

3 kommenttia:

  1. Kirjoitapa kuulumisiasi. Seurailen mielenkiinnolla miten edistyt...

    VastaaPoista
  2. Mut mietippä se raha mikä nyt menee vaatteisiin (tätä odotan itse innolla) meni ennen ruokaan todennäköisesti!

    Mulla leikkaus on edessä 12.1.2011

    VastaaPoista
  3. Tavallaan on todella surullista, että kävi näin mutta toisaalta eikö ole upeaa että vihdoinkin huomaat kuka on oikeasti ystävä? Mulla on vielä kilojen pudotus edessä, mutta oon itsekin huomannut et läski kerää "sääliystäviä" ja ne oikeet ihmiset jää helposti kohtaamatta kun sitä vaan aattelee ettei noin ihana ihminen vois tämmösen läskin kaveri olla. Nyt oot päässyt eroon niistä "sääliystävistä", jotka vaan pönkittää itsetuntoaan sulla - ja se varmasti pelottaa ja ahdistaa.

    VastaaPoista